4.9.2024 Elli-Noora Kamppuri

Tällä viikolla tein mittauksia tavalliseen tapaan, kunnes kesken pystykuolleiden puiden laskemisen viiden metrin päähän puuhun lehahti hiiripöllö. En ollut koko kesänä, enkä hirveän usein muutenkaan, nähnyt pöllöjä päivänvalossa. Unohdin saman tien, mitä olin tekemässä, ja jäin tuijottamaan ankaran näköistä pöllöä, joka tuimasti tuijotti minua ja ihmetteli, mitä kummaa minä oikein puuhailen. Sitten se lennähti seuraavalle puulle ja tarkkaili edelleen, mikä olen naisiani.  Lopulta se totesi, että en ollut kovin kiinnostava ja pyrähti pois. Jäin suu auki tuijottamaan perään.  

Maastotöissä kohtaa aina jonkin verran eläimiä. Osan säikäyttää vahingossa suunniltaan, ja samalla itsekin hyppää pari metriä ilmaan, kun ukkometso äkillisesti ja äänekkäästi syöksyy parinkymmenen metrin päässä kuusikossa lentoon. Tänä kesänä kohtaamisia erilaisten eläinten kanssa on kuitenkin ollut enemmän, ja siihen on syynä se, missä teen töitä. 

Viimeiset kaksi kuukautta olen nyt päässyt samoamaan vanhoissa metsissä ympäri Keski-Lappia. Työ itsessään on ollut aika tavallista, jopa rutiininomaista metsänmittailua, mutta olen silti päässyt kokemaan paljon enemmän sykähdyttäviä hetkiä kuin aiemmissa maastotöissäni. Osittain tämä johtuu juuri siitä, että nyt olen liikkunut vanhoissa tai lähes vanhoissa metsissä, joissa metsän monimuotoisuus on huomattavasti suurempi kuin talousmetsissä.  

Tässä huomaa niin konkreettisesti, miten tärkeitä elinympäristöjä vanhat metsät ovat, ja kuinka monelle harvinaiselle eliölle ne tarjoavat kodin. Kesän aikana olen päässyt seuraamaan pariinkin otteeseen iäkkäämmissä metsissä viihtyvän pohjantikan uurastusta, erittäin uhanalaisten hömötiaisten hypähtelyä kuusenoksilla ihan pääni päällä ja kävellyt suoraan muuttohaukan pesälle.  Olen pitänyt tuijotuskisaa kärpän kanssa, huomannut kotkanpesiä ja tullut kuukkeleiden seuraamaksi.  

Luonnon seuraaminen on yksi parhaita puolia työssäni. (Parashan on tietysti sattumalta löytyvät marja-apajat.) Lisäksi vanhoissa metsissä liikkuminen on saanut minut ajattelemaan paljon metsän toimintaa ja puiden elämää. Vanhimmat kairaamani puut ovat olleet yli 300-vuotiaita. Aika käsittämätöntä ajatella, mitä kaikkea tässä maailmassa on ehtinyt tapahtua 1700-luvun jälkeen, ja mitä kaikkea nuo puut ovat nähneet. Puiden elinkaaressa 300-vuotiaat puut eivät edes ole ikäloppuja, vaan todellisuudessa puut voivat elää vielä satoja vuosia pidempäänkin.

Ihminen on onnistunut muokkaamaan käsityksen siitä, mitä tarkoittaa vanha metsä, sillä puutavaran laadun ja metsätalouden näkökulmasta 70 vuoden kiertoaika metsässä voi olla sopiva, ja 100-vuotiaat puut ovat jo todella vanhoja. Tästä näkökulmasta 140–160 vuoden ikäkriteeri vanhoille metsille voi olla joidenkin mielestä aivan liian korkea. Puiden ja metsän näkökulmasta se ei ole vielä ikä eikä mikään. Todellisuus on se, että meillä ei ole enää kovin paljoa oikeasti vanhoja ja luonnontilaisia metsiä jäljellä.  

Suomi on historiallisesti metsätalousmaa, ja melkein kaikkiin metsiin on joskus käyty koskemassa. Suomi on kuitenkin siitä onnellisessa asemassa suurimpaan osaan Euroopan valtioista, että meillä on metsää jäljellä ja sitä on paljon. Todellisia aarniometsiä on valitettavan vähän, mutta vanhojen metsien suojeluunkin on tärkeä vetää jonkinlainen ikärajaus, jotta meillä joskus parinsadan vuoden päästä olisi oikeasti vanhoja metsiä, jotka saavat rauhassa sitoa ja varastoida hiiltä ja toimia luonnontilaisesti. Ja se jos joku tekee tästä työstä mielekästä, kun tietää saavansa vanhoja metsiä suojeluun. 

Kirjoittaja työskentelee vanhojen ja luonnontilaisten metsien inventointi 2024-2025 -projektissa ja tekee maastoinventointeja. Blogikirjoituksessa hän kertoo ajatuksiaan ja kokemuksiaan työskentelystä. Lisää projektista löydät sivulta www.metsa.fi/vlm. Blogin kuvat on otettu maastopäivien aikana eri kohteilta Lapista.